Hannele Varis
kunniamaininta

”Menen nyt viidennelle luokalle. Sain World Visionilta uuden koulupuvun. Luulen, että sain sen sinun tukesi ansiosta.” Tämä lainaus on kirjeestä, jonka posti toi minulle eilen. Kirjeen saaminen lämmitti mieltäni koko päivän. Kummilapseni on juuri oppinut kirjoittamaan englanniksi. Muuten hyvässä koulutodistuksessa kirjoittaminen näyttää olevan hänen heikko kohtansa. Siksipä arvostan suuresti hänen ponnistelujaan tietojen välittämiseksi kauas Suomeen. Tässä kirjeessä saan myöskin tietää, että hänen kasvattiperheeseensä on ostettu kaksi porsasta 2,7 dollarin kappalehintaan. Poika- ja tyttöporsas ovat terveitä ja kasvavat hyvin.

Kirjeet kuljettavat tietoa toisesta kulttuurista ja täysin erilaisesta elämästä. Ankarasta elämästä. Isän kuolema, äidin sairaus ja poissaolo sekä uusi kasvattiperhe ovat kaikki asioita, jotka jo yksin kappalein annosteltuina koettelevat elämänuskoa. Sukulaisperhe on niukkoihin oloihin ottanut huollettavakseen tytön ja hänen sisarensa. yhdessä he yrittävät selvitä päivästä toiseen ja iloitsevat pienistä onnistumisista. Porsaiden kasvaminen ja uusi koulupuku ovat heidän elämässään merkittäviä asioita. Lapsen kirjeet huokuvat toivoa ja optimismia, joista voin ainoastaan yrittää oppia. Tytöltäni opin positiivista elämänasennetta enemmän kuin tähän saakka keneltäkään toiselta. Hänen kirjeensä saavat minut unohtamaan pohdiskelun siitä, onko tämä kaikki vain huonon omantunnon aiheuttamaa, turhaa länsimaista empatiaa. Siirränkö nyt tämän yhteiskunnan omaa kehitysprosessia hamaan tulevaisuuteen. Avustan luonnonvaroiltaan rikkaita maita, joiden rikkaudet valuvat maasta pois tai jäävät pienen vähemmistön yksinoikeudeksi. Äärettömän turhauttavaa. Silti turhaa turhautumista. Saatanhan kuitenkin tehdä iloiseksi toisella puolella maapalloa asuvan lapsen ja hänen lähipiirinsä. ”Thank you care for my life”, tyttö kiittelee sydäntä riipaisevasti.

Kuvittelen, olen nähnytkin, että World Visionin kehitysprojektit luovat innostusta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Uuden projektin palkatut ja vapaaehtoiset työntekijät voivat olla hämmästyttävällä antaumuksella mukana kehitysyhteistyössä. Heistä huokuu innostus tarttua tilaisuuteen. Sama innostus näkyy kummilapseni kirjeissä. 25:n euron kuukausimaksulla en pysty hankkimaan tavaraa, joka tuottaisi yhtä paljon iloa kuin kirjeitse saadut pikku uutiset. Kirjeenvaihdosta olen kuitenkin ymmärtänyt, että myös kirjeystävästäni on hauskaa, kun jossain kaukana joku ajattelee häntä. Rahasummalla avustan koko yhteisön kehittämistä. Kummilapseni kautta projekti konkretisoituu. Tänä vuonna hän sai uuden koulupuvun ja kirjeissäni lähetän hänelle pieniä lahjoja olemassaoloni todisteeksi. Ennen kaikkea sen todisteeksi, että ajattelen häntä. Näin on hyvä. Ei ole hauskaa olla yhteisössä merkittynä avun saajana. Se ei olisi palkinto. Sen sijaan yhteisön kehittymisen kautta saatu oikeanlainen itsetunnon kohoaminen on jo suuri palkinto. Samoin se, että yhteisön jäsenet huomaavat voivansa vaikuttaa asioihin. Heillä on myös halu jatkaa ketjua eteenpäin. Kummityttöni Betty kirjoittaa: ”Kun saan ammatin ja töitä, haluan myöskin auttaa toisten ihmisten lapsia.”