Liisa Koponen
1. palkinto

Oli vuosi 2002, kylmä alkutalvi. Olin pitkään miettinyt kummiksi ryhtymistä. World Visionin ilmoitus oli monta kertaa sattunut vaativasti silmääni lehdistä. Mietin ja emmin. Lopulta ilmoittauduin kummiksi. Melkein paluupostissa tuli World Visionilta paksu kirje, jossa olivat tietopaketin lisäksi kummilapseni kuva ja henkilötiedot. Minusta tuli 8-vuotiaan Cecilian kummi.

Kun luin Cecilian henkilötiedot, sydämeni muljahti paikaltaan. Tajusin syvästi, että apuni tulee menemään lapselle, jolla ei ole mitään. Tavallaan maailman hätä ja kärsimys saivat kasvot, Cecilian kasvot. En antanut enää apua anonyymisti johonkin keräykseen, vaan suoraan tietylle lapselle. Se tuntui hyvin mielekkäältä.

Melko pian kummiksi sitoutumisen jälkeen sain ensimmäisen kirjeen kummilapseltani. Se oli projektityöntekijän kirjoittama, niin kuin suurin osa kirjeistä sen jälkeenkin. Verestin ruostunutta englannin taitoani ja suurin ponnistuksin kyhäsin ensimmäisen kirjeeni Cecilialle. Kerroin perheestäni ja Suomesta. Lähetin Suomen kartan ja valokuvia. Vastauskirjeessä luki: Kartta on olohuoneemme seinällä.

Olin kovasti tohkeissani kummiudestani. Alkuinnostuksessani lähetin Cecilialle 9-vuotislahjaksi rahaa. Kahden kuukauden päästä tuli kaunis kiitoskirje. Rahalla oli ostettu lehmä! Cecilia oli saanut uuden mekon, kengät ja sukkia. Valokuvassa Cecilia seisoi isänsä ja lehmän vieressä. Cecilia nauroi leveästi uusi mekko päällään ja uudet kengät jalassaan. Minusta tuntui, että Cecilia iloitsi enemmän mekostaan kuin lehmästä. Isä varmasti ymmärsi lehmän merkityksen. Minua itketti. Pienellä rahasummalla oli saatu uskomattoman paljon! Litteätä tavaraa olen joskus lähettänyt kirjeessä. Kerran lähetin pikkuhousuja. Kiitoskirjeestä luin: Käytän pikkuhousuja kirkossa käydessäni.

Kirjeenvaihtomme on ollut vilkasta. Odotan Cecilian kirjeitä. Minulla on mappi, johon arkistoin kaikki Cecilian kirjeet ja muun kummimateriaalin. Vastauskirjeitten lämpimästä sävystä päätellen kirjeeni ovat hyvin toivottuja. Olen kertonut kirjeissäni lapsenlapsistani, Linneasta ja Laurista. Usein Cecilia kyselee heidän vointiaan ja lähettää terveisiä. Aivan hiljattain hän sanoi rakastavansa Linneaa ja Lauria. Talvella lähetin kuvan, jossa lapsenlapseni poseerasivat lumiukon vieressä. Lumi on Cecilialle aivan outo asia.

Kaksi vuotta sitten Cecilian isä kuoli. Sain pitkä tauon jälkeen Cecilian veljen kirjoittaman kirjeen, Hän kertoi perheen surusta. Ensi alkuun setä huolehti orvosta Ceciliasta, nyt isoäiti. Mielessäni adoptoin Cecilian kolmanneksi lapsenlapsekseni.

Kummiuden myötä välimatkat ovat lyhentyneet. Maailman hätä ja kärsimys on tullut lähemmäksi. Seuraan entistä tarkemmin maailman tapahtumia. Haluni opiskella englantia on voimistunut. Viime syksynä kirjoitin Cecilialle, että minulla on unelma. Unelma, että jonakin päivänä voisin matkustaa häntä tapaamaan. Cecilia vastasi: En saanut yöllä unta, kun luin sen.

Työssäni opettajana usein ihmettelen lasten käyttäytymistä ja haluttomuutta opiskella. Kerran kirjoitin Cecilialle: Voitko kuvitella, että kaikki suomalaislapset eivät halua käydä koulua! Cecilia aloitti koulun vasta sitten, kun rupesin hänen kummikseen. Toivon, että hän saisi käydä koulua mahdollisimman paljon ja että hän valmistuisi johonkin ammattiin.

Joskus kuulee sanottavan: Miksi autetaan kaukana olevia ihmisiä, kun apua tarvitsevia on lähelläkin. Eiväthän ne ole toisensa poissulkevia asioita! Jos huomaa apua tarvitsevan kaukana, huomaa hädässä olevan lähelläkin. Tai päinvastoin.

Kun tyyneen veteen heittää kiven, vaikka pienenkin, veteen leviää laajalle alueelle renkaita. Ajattelen, että avustamisen vaikutus on samanlaista. Olen vain yhden lapsen kummi. Cecilialle ja hänen lähipiirilleen sillä on merkitystä. Auttamista pitää ajatella yksilön kannalta, sanoi Äiti Teresa usein.

En jaksa heittää suuria kiviä. Heitän pieniä – mahdollisimman paljon, että vedenpinta väreilee.