Vihdoinkin tapasimme kummipoikamme

Tutustuin World Visioniin tämän vuosituhannen alussa ja kypsyttelin mielessäni kummilapsiasiaa joitakin vuosia. Omat kaksi poikaani ovat jo aikuisia, joten tilaa tuntui olevan muullekin. Olen nyt neljättä vuotta kummina. Näin vuonna 2004 Helsingin metroasemilla mainoksia World Visionin kummilapsiasiasta. Silloin tarvittiin kummeja Intiaan, Afrikkaan ja Peruun. Peru ja Andit alkoivat kutkuttaa mielen pohjalla, olenhan harrastanut vaeltamista Lapin tuntureilla ja muuallakin Euroopassa ja kummilapsen saattoi ottaa World Visionin kautta nykyaikaisesti netissä. Kohdalleni sattui silloin 8-vuotias Jhon Edoy Pitumarcan kylästä Andien alarinteiltä.

Mielessäni oli alusta alkaen toive päästä tapaamaan kummilasta. En ollut koskaan käynyt Etelä-Amerikassa, joten kummiuden myötä minulla olisi mainio syy käydä siellä. Tapaaminen onnistui vasta kolmannella yrittämällä. Suomen World Vision järjesti kummiuteni alkuvaiheessa kummimatkan Peruun Mosoq Ayllun hankkeeseen. Kesälomani vuoksi näin matkasta kertovan kirjeen liian myöhään. Matka oli jo täynnä ja ihmisiä jonotuslistalla.

Seuraavana vuonna aloin suunnitella matkaa marraskuuksi ystäväni Ilarin ja toisen pariskunnan kanssa. Kohtalo päätti kuitenkin toisin, sillä kolme päivää ennen suunniteltua matkaa iäkäs isäni kuoli äkillisesti ja matka peruuntui osaltamme tietenkin. Toinen pariskunta lähti matkaan ja tapasi kummipoikani. He ottivat kuvia ja kertoivat tuosta riemukkaasta päivästä, joka oli ollut yksi heidän matkansa kohokohtia. 

Kolmannella yrityksellä onnistui

Päätimme Ilarin kanssa toteuttaa Perun matkan seuraavana vuonna. Varasimme lentoliput uudestaan ja lähdimme matkaan isänpäivänä 2007. Matka oli samalla 60-vuotispäiväni vietto kaukana kotikulmilta. Olimme ilmoittaneet Cuscon World Visionin toimistoon tulostamme Suomen toimiston kautta. Tapaamispäiväksi sovimme 22.11.

Sovitun päivän aamuna meitä tuli hakemaan hotellista kolme Cuscon toimiston työntekijää. Yksi heistä puhui sujuvaa englantia ja toimi tulkkina. Lähdimme ajamaan Cuscosta päätietä kaakkoon Titicacan suuntaan. Matkalla poikkesimme myös torille, josta ostin perheelle tuliaisina hedelmiä, leipää, suklaata ja muuta pientä makeaa. Matka jatkui päätietä pohjoiseen, josta jatkoimme pölyäviä pikkuteitä pitkin 6348 metrin korkeuteen kohoavan Ausangate-vuoren alarinteillä.

Kummipoika vanhempineen odotti juhlapuvuissa

Saapuessamme runsaan 3000 metrin korkeudessa sijaitsevaan Pitumarcan kylään, oli Jhon odottamassa meitä isänsä ja äitinsä kanssa toimiston ulkopuolella. Ja minkä vastaanoton saimme, kaikilla kolmella olivat upeat kansallisjuhlapuvut päällä! Kuulimme vierailun aikana, että yleensä sekä naiset että miehet valmistavat juhla-asuja ja niiden ompeleminen on tärkeä taito, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Toimistolla näimme useita hankkeen työntekijöitä, mm. opettajan, terveydenhoitajan ja meille hanketta esitelleen projektipäällikön. Mainio tulkkimme käänsi puheet ensin englannin kautta espanjaksi ja toinen tulkki espanjasta ketsuaksi. Jhon on opiskellut espanjaa koulussa, mutta ymmärsin, että hänen vanhempansa puhuvat vain ketsuaa.

Tavatessamme Jhon voitti melko pian ujoutensa ja oli jo kohta vieressäni käsi kädessä ja kylki kyljessä. Se tuntui todella ihanalta, ihan kuin olisin saanut kolmannen pojan. Jhonin vanhemmat kertoivat minulle elämästään. He elävät maanviljelyllä ja laamojen kasvatuksella. Minulta he halusivat tietää, mitä viljelykasveja Suomessa on. Jhon-pojan lisäksi perheeseen kuuluu viisi tytärtä, joista yksi tulikin koulusta meitä tapaamaan.

Leikkikenttä paikallisvoimin, leluja Suomesta

Vierailimme myös muutaman kilometrin päässä saman kylän toisella laidalla, jossa sijaitsee päiväkoti ja leikkikenttä. Leikkikenttä oli rakennettu paikallisista materiaaleista ja paljon leikkivälineitä oli saatu Suomen toimiston avulla hankituksi. Oli keinuja, kiipeilytankoja ja riippusiltoja ja pihalla telmimässä paljon inkalapsia.

Palasimme vielä vierailun päätteeksi takaisin toimistolle, jossa annoin perheelle tuliaiset. Vielä kerran pidettiin puheita, halattiin ja toivotettiin hankkeelle ja perheelle hyvää jatkoa sekä minulle hyvää syntymäpäivää.

Kohdallani omatoimimatka kummilapsen luo onnistui lopulta erinomaisesti ja ilman vaikeuksia. Englannin kielen taidon omaavana matkan pystyi tekemään ja lisäksi puhuttiin tietysti sormilla ja varpailla. Mielestäni World Visionin toimisto niin Suomessa kuin Cuscossakin hoiti yhteydenpidon mallikkaasti. Sydämellinen vastaanotto kummilapsen hankkeessa oli tietenkin yksi Perun matkamme mieleenpainuvimpia kokemuksia.

Annu Koistinen