Minä ja Claudio

Pieni, tahmea käsi työntää hedelmäkaramellia suuhuni. Kohta sama likainen käsi nykii minua ja näyttää sukkiaan, joissa on samanlainen jalkapallo kuin nurmikolla kirmaavilla lapsilla. Olemme Perussa Pitumarcassa retkellä 3-vuotiaan kummipoikani Claudion, 20 muun suomalaisen kummin, kummilasten, heidän perheidensä ja World Visionin työntekijöiden kanssa.

Olen tavannut kummipoikani ensimmäisen kerran edellisenä päivänä, ja toin silloin hänelle tuliaisiksi muun muassa hedelmäkarkkeja, sukat ja autoja. Nyt leikimme Claudion äidin levittämän huivin päällä lastaamalla pikkuautoja rekan lavalle. Yhteistä kieltä meillä ei ole, mutta leikki sujuu. Välillä tulkki, Maria, käy kääntämässä ajatuksiani ketsuan kielelle ja kuulen mitä Claudiolla ja hänen äidillään on kerrottavana: isä on töissä pellolla ja vanhemmat lapset koulussa. Pieni tyttövauva otetaan lounaan ajaksi aurinkoon äidin selässä olevasta huivista.

Unohtumaton retkipäivä on täynnä kilpailuja ja leikkejä. Lopuksi teemme retken vanhoille preinkaraunioille. Äiti imettää kantaessaan vauvaa; minä talutan Claudiota ja pahimmissa paikoissa kannan jo melko väsynyttä retkeläistä. Elän kummiuteni kohokohtia.

Koko kummimatka oli uskomaton kokemus. Näin matkan aikana miten valtavasti World Vision on lyhyessä ajassa saanut kohennettua paikallisten ihmisten oloja. Näin mitä yhteiset vesipumput, kasvihuoneet, leikkikentät, esikoulut kalusteineen ja terveystalot merkitsevät koko yhteisölle.

Eron hetki tuntui haikealta, mutta lupasin Claudion äidille lähettää valokuvia ja kirjeitä jatkossakin. Lupasin, etten unohda heitä ja annan tukeni tulevaisuudessakin kummipojalleni ja koko perheelle. Kaukaiset vieraat ovat tärkeitä perheille, jotka tuntevat olevansa unohduksissa ja oman maansa hylkäämiä. Myös paikallisille työntekijöille kummien antama tuki ja kannustus ovat tärkeitä. Oli ilo nähdä miten sitoutuneesti ja uutterasti ihmiset ahersivat yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Työntekijöiden suhtautuminen köyhiin lapsiin oli sydämellistä ja välitöntä. Tuntui, että kummilapset ovat hyvissä käsissä.

Minulla on ollut kummilapsia 20 vuotta World Visionin kautta Intiassa, Bangladeshissa ja Perussa. Aiemmin kuvittelin auttavani vain yhtä maailman lasta pienellä tuellani. Välillä ”auttamisuskoani” horjuttivat ympäristön kommentit: ”eikö Suomessa ole köyhiä avuntarvitsijoita” tai ”uskotko todella, että apu menee perille.” Nyt olen itse todennut kummimatkoillani Intiaan ja Peruun, että apu menee tarpeeseen. Ymmärrän sen, että tärkeämpää kuin yhden lapsen ylenpalttinen lahjominen, on auttaa koko yhteisöä. Kummina en saa olla eriarvoistamassa kylän ihmisiä antamalla omalle lapselle liikaa.

Ennen kummimatkojani luin laimeasti World Visionin hankepostia, kirjoitin lyhyesti ja harvakseltaan kummilapsille ja ajattelin joskus elämää kaukaisissa maissa. Nyt ajatukset karkaavat usein kummikyliin ja luen tarkkaan jokaisen kirjeen ja tiedotteen mitä World Visionilta saan. On mielenkiintoista seurata hankkeiden tapahtumia ja erityisesti omien kummilasten kuulumisia. Nyt voin vakuuttaa ystäville ja avun perille menoa epäileville, että antamalla vähän saa paljon, niin itselleni kuin apua tarvitseville lähimmäisilleni.

Kaisa Nenonen