Pyörätuolireitti kaivolle helpottaa vammaisten pakolaisten arkea Ugandassa

Elämä pakolaisena vieraassa maassa ei ole helppoa. Erityisen vaikeaa se on vammaisille, jotka kohtaavat niin fyysisiä esteitä kuin ennakkoluuloja. Ugandan pakolaisasutusalueilla World Visionin rakentamat liuskat, wc-istuimet ja pyörätuolireitit sekä vammaisten yhdistykset ovat yhä useamman vammaisen arjen pelastus. 

Ugandan pakolaisasutusalueilla vesi on kallisarvoista. Kasvavien pakolaismäärien vuoksi vedestä on usein pulaa, ja YK:n pakolaisjärjestön suosittama 20 litran päivittäinen käyttöannos ei aina toteudu. Veden saanti on hankalaa varsinkin niille pakolaisille, joilla on jokin vamma. Tästä syystä World Vision aloitti vammaisten vesi- ja sanitaatiopalveluiden parantamisen Kyangwalin pakolaisasutusalueella Länsi-Ugandassa vuonna 2014. Vuonna 2015 työtä jatkettiin pohjoisen Adjumanin pakolaisasutusalueilla, ja kuluvana vuonna työ jatkuu Kobokon ja Aruan asutusalueilla.

Tulokset ovat rohkaisevia. Kyangwalissa vammaisten ihmisten on nykyään helpompi osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Heidän ihmisarvonsa on palautunut sanitaatiopalveluiden kohentumisen myötä.  Pienet asiat – liuska vessan ovella, puinen wc-istuin kyykkämisen sijaan, yhdellä kädellä kaatamisen mahdollistava vesikanisterin pidike, pyörätuolille sopiva leveä kulkuväylä kaivolle – ovat tuoneet merkittäviä muutoksia vammaisten pakolaisten elämään.

Ugandassa vammaiset kohtaavat yhä paljon ennakkoluuloja ja laiminlyöntiä.  Jos sinun pitäisi kantaa jotain etkä pysty siihen, olet auttamattomasti muiden varassa. Tällöin muiden mielipiteillä sinusta on suuri merkitys. Jotta vammaisia ihmisiä voidaan auttaa, on heidän äänensä saatava kuuluville. Tähän tarkoitukseen World Vision on perustanut leireille vammaisten ihmisten yhdistyksiä ja draamaryhmiä. Draamaryhmä käyttää musiikkia ja näytelmiä tuodakseen esille vammaisten ihmisten oikeuksia sekä hygienia- ja sanitaatiokysymyksiä.

Eteläsudanilainen Alakir on yksi vammaisten draamaryhmän jäsenistä Aleren pakolaisalueella Adjumanissa. Nuori äiti vammautui 90-luvulla kenties tuhkarokon seurauksena ja liikkuu vaikeasti. Hän kykenee kävelemään, mutta vain hitaasti itseään kepillä tukien. 

– Näin useita ihmisiä ammuttavan ympärilläni. Muut juoksivat, mutta minä en siihen pystynyt, joten piilouduin pensaikkoon, Alakir kertoo pakolaisuutensa alkuvaiheista Etelä-Sudanissa.

Myöhemmin hän näki YK:n auton ajavan ohi ja nousi piilostaan. Useiden pysähdysten kautta hänet tuotiin Ugandaan, jossa hän on nyt asunut yli kolme vuotta.

Alakir ei todellakaan piilottele nurkissa tai varjoissa vaan esittää soolokappaleita draamaryhmässä ja tanssii muiden mukana. Hän oli myös mukana tekemässä selvitystä siitä, miten alueen kaivoista saadaan sopivampia vammaisille.

– Olemme oppineet nostamaan terveyden ja sanitaation prioriteetiksi, ja ihmiset naapurustossa auttavat minua, hän sanoo.

Ugandan pakolaispolitiikasta johtuen pakolaisasutusalueella ei ole erityisiä kaivoja pakolaisille vaan myös paikalliset asukkaat saavat käyttää niitä. Vammaisten huomioiminen vesi- ja sanitaatiopalveluissa onkin alkanut levitä myös pakolaisasutusalueen ulkopuolelle.

Eteläsudanilainen Alakir (keskellä) on osallistunut World Visionin tuella vammaisten draamaryhmään, joka tiedottaa vammaisten oikeuksista. Hän on myös auttanut muokkaamaan pakolaisasutusalueen kaivoja vammaisille sopiviksi.

Teksti: Saara Nokelainen