Asiantuntija: Empatiaa tärkeämpää on aktiivinen myötätunto



Suomessa ja Yhdysvalloissa vaikuttava, sisuun erikoistunut positiivisen psykologian tutkija Emilia Lahti usko vahvasti ihmisen potentiaaliin ylittää itsensä ja tehdä hyvää. Onko sisu vain suomalainen ilmiö? Mitä haittaa liiallisesta sisusta on? Miksi tarkoituksen löytäminen on elämän ja kuoleman kysymys? Miksi empatia ei ole ihmelääke?

- Sisu terminä ja konseptina on hyvinkin suomalainen asia. Sen juuret ulottuvat historiassamme satojen vuosien taakse. Termillä ”sisucunda” on alunperin tarkoitettu sitä osaa ihmisessä, missä voimakkaat tunteet elävät. Suomalaisten historia Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välisenä pelinappulana, äärimmäisissä sääolosuhteissa pärjääminen sekä tietynlainen altavastaajan asema ovat kaikki olleet otollista maaperää sisun kulttuurin syntymiselle.

- Itse näen sisun varatankkina: se on sitä lisävoimaa, mitä meistä kaikista löytyy vielä sitten kun kaikki voimat on jo käytetty loppuun. Sisu vaatii aina vastoinkäymisen aktivoituakseen. Sisu ei ole ainoastaan mielen kokemus, vaan siihen liittyy usein myös kehollinen puoli.

Sisu ei kuitenkaan ole ainoastaan Suomessa tai suomalaisissa esiintyvä ilmiö.

- Sisu, eli ihmisessä oleva potentiaali ylittää itsensä, on kuitenkin ylikansallinen ilmiö, jota esiintyy kaikissa kulttuureissa. Kaikki me olemme kansallisuudesta, ihonväristä tai kulttuurista riippumatta yhtä paljaita vastoinkäymisten edessä. Toiveenani olisikin, että sisu voisi toimia kaikkia lähentävänä ilmiönä: me olemme pohjimmiltamme samaa tekoa. Kun tunnistamme tämän rohkeuden ja sisukkuuden mahdollisuuden toisissamme, se myös lähentää meitä.

- Sisun ilmenemismuodot ovat kuitenkin usein kulttuurisidonnaisia. Yhteisöllisemmissä kulttuureissa turvataan vastoinkäymisten tullessa helpommin perheeseen ja muihin läheisiin. Me suomalaiset puolestamme myös välillä kärsimme sisusta. Meillä on häpeänpelkoa, emme pyydä apua ajoissa ja pelkäämme epäonnistumisia.

- Tutkimustani varten keräsin dataa kyselyllä yli tuhannelta suomalaiselta ja amerikansuomalaiselta henkilöltä. Tämän laadullisen analyysin perusteella liiallisen sisukkuuden haittoja ovat esimerkiksi itselle ja muille liiallisella sinnittelyllä aiheutettu vahinko, jämähtäneet ajatusmallit, kovuus sekä kyvyttömyys ymmärtää muiden ihmisten kärsimystä. Optimaalinen yhdistelmä olisikin kulttuuri ja ilmapiiri, missä arvostetaan sitkeyttä, mutta jossa olisi läsnä myös järki, lempeys ja kyky tarpeen tullen luovuttaa.

Elämätarkoituksellisuus määrittää selviytymisemme

Yksi lapsi on todistanut omin silmin kuinka hänen vanhempansa on tapettu. Toinen on tullut raiskatuksi. Kolmas läpikäynyt brutaalin sukuelinten silpomisrituaalin. Suomalaisiin lapsiin verrattuna kehitysmaissa kasvavat lapset joutuvat läpikäymään sietämättömiä kokemuksia, joilla on pysyviä vaikutuksia heidän persoonaansa ja maailmankuvaansa. Silti jotkut heistä pystyvät tämänkin jälkeen kokemaan elämänsä mielekkäänä ja kokemaan myös iloa. Miksi?

- Ihminen on monisäikeinen olento, eikä ole yhtä selitystä sille, miksi joku selviää armottomista oloista ja toinen ei. Vaikeus on kuin katapultti: se voi singota meidät mihin suuntaan tahansa. Osan se saa sisuuntumaan ja suuntaamaan katseensa eteenpäin. Joku toinen taas singahtaa syvälle kärsimyksen puolelle, eikä pääse sieltä ainakaan omin avuin ylös.

Tutkimus antaa jotain selityksiä ihmisten ilmiömäiselle selviytymiskyvylle.

- Yhdysvaltalainen positiivisen psykologian perustajanakin tunnettu professori Martin Seligman totesi jo 1970-luvulla, että yksi merkittävä selviytymistä selittävä tekijä on tapa, millä ihminen selittää kokemiansa vaikeuksia ja haasteita. Missä hän näkee vaikeuksien syyn, ja onko hän itse ollut osallisena siinä?

- Auschwitzin ja Dachaun keskitysleireiltä selvinnyt itävaltalainen psykiatri ja neurologi Victor Frankl puolestaan todisti sekä keskitysleireillä että tutkijana sen, että elämän tarkoituksellisuuden kokeminen määrittää selviytymistämme. Elämän tarkoitus on jokin meitä itseämme suurempi päämäärä, jota kohti ponnistelemme elämässämme. Franklille itselleen se oli keskitysleirin kurjuuden keskellä ajatus vaimonsa näkemisestä vielä jonain päivänä. Olennaista ei ole mitä teemme, vaan miksi sen teemme ja miten.

- Itsenäni tutkijana kiinnostaa erityisesti se, mistä ihminen, joka kokee elämässään kamalia asioita, löytää voiman lähteä muuttamaan niitä? Mikä on se ”tipping point”, jonka jälkeen on lopulta niin sisuuntunut, että muutos on mahdollinen? Tämä kiinnostaa minua myös oman elämänkokemukseni kautta, sillä elin väkivaltaisessa parisuhteessa, josta lopulta pystyin pyristelemään irti. Usein parisuhdeväkivallan kohdalla on ratkaisevaa, että löytyy edes yksi ihminen, jolle pystyy kertomaan kokemastaan ja joka kuuntelee sekä auttaa eteenpäin. Myös tutkimus on osoittanut sen, että kannattelevan yhteisön tai usein yhdenkin välittävän ihmisen merkitys saattaa olla ratkaiseva suuren muutoksen tekemisessä.

Empatia on turhaa ilman toimintaa

Materiaalisen ja henkisen niukkuuden keskellä eläville ihmisille muodostuu usein toimintamalli, jossa muut ihmiset nähdään uhkana. Elämästä tulee pelkkää selviytymistä. Silti näissäkin yhteisöissä on vastapainona myös hyvyyttä ja huolenpitoa.
- Jokaiseen yhteisöön mahtuu aina tietty määrä hyviä ja vähemmän hyviä ihmisiä. Frankl näki tämän myös keskitysleireillä: sielläkin oli ihmisiä, jotka lohduttivat muita ja olivat valmiita antamaan pois viimeiset leipäpalasensa.

- Se, kuinka paljon on itse saanut turvaa ja rakkautta osakseen, määrittää jossain määrin kumpaan kategoriaan itse kuulumme. Myös ympäröivä yhteiskunta, eli esimerkiksi lait, normit ja kielenkäyttö, määrittelevät sitä, mikä nähdään oikeana tapana toimia.

- Ihmisille on ominaista syvä tarve tuntea kuuluvuutta ja liittyä yhteen muiden kanssa. Tästä on pohjimmillaan kyse myös silloin kun ihminen vaikkapa liittyy väkivaltaiseen rikollisjengiin: hän haluaa toisten ihmisten hyväksyntää ja yhteisön.

Vastakkainasettelu meihin ja niihin muihin vieraannuttaa meidät nopeasti muiden kärsimyksestä.

- Ihmisellä on suuri potentiaali tuntea tuskaa muiden puolesta. Nykyinen kiire ja kakofonia kuitenkin estää meitä usein tuntemasta sitä. Toisaalta amerikkalais-kanadalaisen psykologi Paul Bloomin mielestä empatia on itse asiassa melko turhaa. Hän perustelee sen sillä, että empatia kohdistuu usein vain kanssamme samankaltaisiin ihmisryhmiin, eikä pelkkä empatia edistä asioita pätkääkään vaikka sitä käynnistävänä voimana kuitenkin tarvitaankin.

- Itse ainakin uskon ennemminkin johonkin, mitä kutsun aktiiviseksi myötätunnoksi: se kyllä tarvitse syntyäkseen empatian tunteen, mutta tunnetta seuraa aina toiminta. Säälin tunteminen ja tiedon jakaminen eivät yksin riitä. Aktivismiinkin pätee toisinaan tuttu 20/80-sääntö: usein 20% vähemmistö ihmisistä tekee lopun 80% edestä konkreettisia tekoja muutoksen puolesta. Toiveenani olisikin että jokainen tekisi edes yhden pienen asian muiden eteen. Tämän liikkeen muutosvoima olisi suorastaan rajaton. Omaa elämääni ohjaa ajatus siitä, että tehtävämme ei ole etsiä lisää rakkautta, vaan poistaa esteitä sen tieltä.

Emilia Lahti on tutkija, luennoitsija ja sosiaaliaktivisti, joka on erityisen kiinnostunut sovelletusta positiivisesta psykologiasta sekä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Hän on opiskellut positiivisen psykologian maisteriksi Martin Seligmanin oppilaana Pennsylvanian yliopistossa Yhdysvalloissa, ja parhaillaan hän valmistelee sisua käsittelevää väitöskirjaansa Aalto yliopistossa. Emilian Sisu not silence -kampanja syntyi hänen omakohtaisesta kokemuksestaan lähisuhdeväkivallasta.