Kuusi rannekorua päivässä

Lapsityön ei aina tarkoita aamusta iltaan tehtaassa uurastamista. Usein se tarkoittaa kodin seinien sisälle tuotua ansiotyötä, joka pitää lapset näkymättömissä. 5-vuotiaana työt aloittanut Sonali pääsi kuitenkin World Visionin lapsityöläisille suunnattuun kouluun. Nyt hän ei ole perheessään ainoa, joka on tullut nähdyksi ja kuulluksi.  

- Tule, niin näytän, kehottaa rasiaa sylissään alistuneena puristava Sonali.  

Polvistuen hän avaa muovisäiliön, jossa kiiltelevät muoviset helmet vaaleanpunaisina, valkeina, vihreinä ja keltaisina. Hän ottaa vaaleanpunaisen langan ja katsoo sitä toinen silmä suljettuna. Pistää sen neulan silmästä ensimmäistä kertaa tarkasti. 

Pyöräyttäessään solmua langan päähän hän alkaa kertoa rannekorun tekemisestä. 

- Nyt otan neulan ja pistän sen kahden samanvärisen helmen läpi, liitän ne toisiinsa ja luon kuvion. Näin teen nilkka- ja rannekoruja, Sonali selittää.

Lasinen lapsuus ajoi töihin 

Sonali oli 5-vuotias tehdessään ensimmäisen korunsa. Koulu sai jäädä, kun perhe piti tytön kotona auttamassa valmistamaan äitiä taidokkaita koruja. Isän niukat päivätyöläisen ansiot käytettiin harvoin seitsenhenkisen perheen elättämiseen. Useimmiten ne kuluivat alkoholiin, jota isä käytti liikaa.  

- Isäni ei kyennyt juurikaan tekemään työtä, joten meillä ei ollut kylliksi rahaa, ja siksi jouduin auttamaan äitiä korujen tekemisessä. Yhden rannekorun tekemiseen meni tunti. Saatoin tehdä kuusi rannekorua päivässä, mutta ketjut vaativat enemmän työtä ja aikaa. Yhden kaulakorun tekemiseen minulta meni kaksi tai kolme päivää, Sonali kertoo.  

Jokaisen korun vaatimasta hikisestä ponnistelusta huolimatta perhe ansaitsi vajaan euron päivässä. Kun ruokaakin oli niukasti, koulu tuntui Sonalin isästä tarpeettomalta rahanmenolta ja Sonalista kaukaiselta unelmalta.  

- Olisin kyllä halunnut leikkiä ja käydä koulua. Unelmoin tulevani opettajaksi, Sonali kertoo surullisena.

Pimeästä hiljalleen näkyväksi  

World Visionin koordinaattori Chawang Shangar kertoo, että kirjonta, muovikorujen valmistus, bambutyöt ja tekstiilityöt ovat aina olleet aloja, joilla käytetään herkästi lapsia työvoimana. Raaka-aineet kuljetetaan usein koteihin, joissa koko perhe osallistuu työn tekemiseen. Näissä tapauksissa lapset tekevät työtä ulkopuolisen maailman näkymättömissä ja tietämättä. 

- Tapasin Sonalin ensimmäistä kertaa, kun hän oli seitsemänvuotias. Hän ei käynyt koulua siitä yksinkertaisesta syystä, että perheellä ei ollut varaa lähettää lapsia kouluun, sanoo Prema, World Vision-vapaaehtoinen, joka opettaa World Visionin lapsityöläisille aloittamassa siirtymävaiheen koulussa. 

Sonalin saaminen World Visionin siirtymävaiheen kouluun oli työn takana, mutta vapaaehtoiset eivät antaneet periksi. Avain oven avautumiseen Sonalin kotiin oli äidin rohkaiseminen ja kouluttaminen ensin.  

- Vapaaehtoistyöntekijät selittivät koulutuksen tärkeyttä. He kertoivat, että ellen kouluta lapsiani, nämä menettävät mahdollisuutensa parempaan elämään. Kohtaamani haasteet johtuvat siitä, että en ole käynyt koulua, ja sama olisi edessä lapsillani, Sonalin äiti Meena kertoo.  

Meena päätti lähettää Sonalin ja muut sisarukset World Visionin ylläpitämään keskukseen, jossa lapset saavat peruskoulutuksen ilmaiseksi. 

- Kun aloitin keskuksessa, tuntui oudolta ja epämukavalta. Pelkäsin. Samassa huoneessa oli niin monta lasta opiskelemassa, Sonali muistelee ensimmäisiä päiviään.

Myös äidin elämä on muuttunut 

Koulua käymättömästä osittain kouluun ja osittain töihin, ja sen jälkeen kokonaan koululaiseksi ja pois töistä, oli asteittainen mutta selkeä prosessi. Nyt 12-vuotiaana Sonali on viidennellä luokalla. Kun siirtymävaiheen koulu oli lopulta ohi, hän siirtyi World Visionin tuella paikalliseen kouluun. 

- Pidän hindin kielestä, koska siinä on luetun ymmärtämistä, sanontoja ja sananlaskuja. Osaamme kirjoittaa kappaleita. Lasten tulisi käydä koulua, koska sitten heistä aikuisena voi tulla jotain suurta, kuten lääkäri tai opettaja. Lapsen ei pitäisi tehdä töitä, Sonali toteaa.  

Äidin jatkuvan tuen ja rohkaisun avulla Sonali nyt selviää arjesta joutumatta pelkäämään kouluttamattomalla edessä olevaa tulevaisuutta. Hän voi nauttia lapsuudestaan. 

Mutta Sonali ei ole ainoa, jolle koulutuksesta on ollut hyötyä. Tyttärensä rohkeuden innoittamana Meenan intohimoksi on tullut sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Hän on nyt itsevarma, määrätietoinen ja sisukas nainen, ja mukana paikallisissa järjestöissä, jotka ehkäisevät perheväkivaltaa ja rohkaisevat naisten voimaantumista. 

- Ennen en koskaan lähtenyt kodistani. Nyt kun olen osallistunut erilaisiin kokouksiin ja tietoisuutta lisääviin ohjelmiin, joita World Vision on järjestänyt, olen uskaltautunut ilmaisemaan mielipiteeni enkä siedä epäoikeudenmukaisuutta. Nyt minulla on sekä ääni että mielipiteet, Meena-äiti kertoo.