Kummius on sydämen asia

Lämmin ensihalaus kummitytön kanssa jää ikuisesti Sanna Kaihovirran mieleen. Lokakuun opintomatka toi myös uuden kummipojan perheeseen.

Kotioloissa Sanna Kaihovirran kanssa kummilapsista iloitsevat avomies Harri ja kaksi jo aikuista lasta.

– Kun lapseni olivat pieniä, olin opiskeleva kahden lapsen yksinhuoltaja. Välillä ompelin lapsille vaatteita omista vanhoista vaatteista ja pienistä kangastilkuista. Jo silloin juttelin lapsilleni usein, että maailmalla on vielä paljon huonommassa asemassa olevia perheitä ja lapsia, sanoo Sanna.

Taloudellisesta niukkuudesta huolimatta Sanna kertoo eläneensä lapsiensa kanssa onnen täyttämiä vuosia. Ilo kumpusi pienistä asioista. Ajatus kummiudesta kypsyi arjen ohessa.

– Ensimmäinen kummilapseni oli Yeni, joka kolmen vuoden ja monen kirjeen jälkeen muutti perheensä kanssa Mosoq Ayllun hankealueen ulkopuolelle ja kummisuhde päättyi. Ikävä ja suru olivat suuria, mutta tilalle tarjoutui uusi kummityttö Lila.

Leikekirja oli täyttynyt reippaasti Lilan kirjeistä ja valokuvista, kun Sanna sai tiedon Perun kummimatkalle pääsystä. Tieto oli Sannalle unelmien täyttymys.

Joulunlapsi Emanuel

Perussa yksi kehityksen haasteista on epätasa-arvoinen tulonjako. Suomen World Visionin ohjelma-alueilla jopa 80–90 prosenttia väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä.

– Kummius merkitsee minulle ennen kaikkea tapaa auttaa heikommassa asemassa olevia. Haluan jakaa hyvinvointivaltiossa asuvien osuutta heille, joille elämä ei ole luonut samoja mahdollisuuksia nauttia perus- ja terveydenhoitopalveluista, terveellisestä ruoasta, valita koulutustaan ja elää olosuhteissa, joissa puhdas juomavesi ja sähköverkko ovat itsestäänselvyys, sanoo Sanna.

Perussa kummiryhmä tutustui aluksi World Visionin toimintaan El Salvadorin ja Maria del Triunfon slummialueilla. Toive uudesta kummilapsesta syttyi saman tien päätökseksi.

–  ”Joulunlapsi” Emanuel täyttää ensi jouluna neljä vuotta. Annoin osan Lilalle varaamistani tuliaisista hänelle.

Tuoreelle kummille kiikutettiin oitis limalaiseen hotelliin kuva pienestä miehestä, joka rutistaa iloisena saamiaan lahjoja. Riemun lisäksi kummin mielen täytti haikeus. Lapsi oli niin lähellä mutta silti kaukana, sillä matka jatkui aamulennolla Cuscoon yli tuhannen kilometrin päähän.

Puhelias koululainen

Reipas ja iloinen Lila-tyttö, 8, asustaa vanhempiensa ja kahden sisaruksensa kanssa yli neljän kilometrin korkeudessa Andien vuoristossa Mosoq Ayllun ohjelma-alueella.

– Lämmin ensihalaus kummitytön kanssa ja paljon juttelua espanjaksi. Onnelliset ja kiitolliset katseet ja hymyt sekä toistuva ”muchas gracias” koko Lilan perheeltä olivat matkan paras anti, kertaa Sanna.

Lila sai myös erityisen tuliaisen.  Sanna toi hänelle pehmopandan, joka oli kiertänyt kummitädin matkassa eripuolella Suomea koko kesän ajan. Tempauksesta innostuivat myös teuvalaisen Vaahteramäen vuorohoitoryhmän lapset ja heidän vanhempansa. Panda-Osoksi nimetyn pehmokarhun mukana päätyikin Peruun iso nippu kuvia, kirjeitä ja pikkutuliasia koko päiväkotiryhmältä.

Lila iloitsi pandasta, hänen äitinsä liikuttui ruokatuliaisista ja muovisista juomalaseista.

– Perheen köyhyys näkyi ruokaillessamme, kun äiti vaivihkaa nosteli lautasilta kanaa ja perunoita hatun sisällä olevaan pussiin kotiin vietäväksi.

Mitä jäi mieleen?

Sanna haki jo edelliselle Perun opintomatkalle, mutta silloin ei vielä onni ollut myötä. Nyt kokemus ylitti odotukset. Mosoq Ayllu tuntui tutulta, sillä Sanna oli lukenut siitä paljon. Lima oli yllättävämpi.

– Oli hämmästyttävää huomata lasten ja nuorten kerhotoiminnassa yhteisöllisyys ja välittäminen. He olivat aktiivisia osallistujia, jotka pyrkivät vaikuttamaan olosuhteisiin ja luomaan mielekästä tekemistä.

– Lapset ovat tulevaisuuden rakentajia, uusi kasvava voima, mutta tarvitsevat tukea perheiltään ja yhteisöiltään. Siksi koen tärkeänä World Visionin koko yhteisön hyvinvoinnin kehittämiseen tähtäävän työn, jatkaa Sanna.

Vaikutuksen teki myös lasten vastuullisuus. Kerhotila pysyi siistinä ja tavarat tallella, vaikka kaappeja ei lukittu edes keskellä slummin hälinää. Se ei ollut tarpeellista.

Teksti: Krista Lamminen