Tervetuloa afrikkalaiseen kotiin

Kimeä vihellyksen ja joiun yhdistelmä leikkaa hiljaisuuden. Näköetäisyydellä ääni muuttuu reheväksi nauruksi. Saavutaan ugandalaisen Irenen pihapiiriin Nabuyogassa. Kyseessä on vastaanotto afrikkalaiseen tapaan.

Tiilenpunertavassa hiekkapihassa on neljä majaa ja kaksi banaaninlehdistä koottua pienehköä katotonta rakennelmaa. Taaempana korkeilla puujaloilla seisoo kolme pikkusiiloa. Niiden lisäksi asuinympäristössä on ruo’oista valmistettu korkea kuivausteline astioille ja muille tarvikkeille.

37-vuotiaan Irenen ja hänen aviomiehensä lisäksi kodissa asuu seitsemän lasta. Viiden biologisen lapsen lisäksi perheeseen kuuluu kaksi orpolasta. Perherakenne on tyypillinen Ugandassa, jossa orpolapsia on yli 2 miljoonaa. Määrä on ollut jatkuvassa kasvussa. Myös lapsikuolleisuus on korkea ja Irenenkin perheestä on menetetty kaksi lasta.

Vesi haetaan kaukaa

Vedensaanti on tälle perheelle haaste, sillä kaikki käyttö-, pesu- ja juomavesi on haettava neljän kilometrin päässä sijaitsevalta kaivolta.

Vedenhaku on Irenen ja lasten tehtävä ja nuorin vedenkantaja on vasta 4-vuotias. Kevyempiä muovikanistereita on vain muutamia, joten suurin osa vedestä on kannettava raskaissa savikulhoissa.

Omat majat eri huoneille

 

Muutimme tänne vuonna 2000, kun mieheni perheen maatonttia ei voinut enää jakaa poikien kesken. Rakensimme kotimme itse, kertoo Irene.

Maanviljelystöiden ja vedenhaun lisäksi rakennusten kunnossapito teettää työtä.

Sadekausi irrottaa lehmän lannasta ja mudasta koostuvan ulkokerroksen. Se on uusittava jokaisen sadekauden jälkeen.

Irene kehottaa vieraita astumaan sisään pihan keskellä sijaitsevaan rakennukseen, joka on vanhempien makuuhuone. Hämärässä huomio kiinnittyy ensimmäiseksi vaaleaan moskiittoverkkoon patjan yllä. Hyttysiä ja malariaa on alueella paljon.

Vilpoisen rakennuksen toinen puoli on perheen yhteistä oleskelutilaa. Vieraita varten tuolit kannetaan ulos; miehet istuvat tuoleilla ja naiset punotuilla kaislamatoilla.

Toisessa majassa on lasten maakuutila. Kolmas on pyhitetty Irenen ja aviomiehen vanhempien käyttöön, eikä siellä vierailla.

Afrikkalaisen tavan mukaan omille vanhemmille ja appivanhemmille on rakennettava oma talo ja peseytymistilat vierailuja varten. Sisaret, kälyt ja muut sukulaiset voivat majoittua perheen kanssa samoihin tiloihin, Irene kertoo.

Appivanhempien ruokailuvälineitä ei myöskään saa viedä pihan puoltaväliä edemmäksi, sillä miniän tehtävä on viedä puhtaat astiat appivanhemmille asti. Isän tuoli puolestaan periytyy pojalle, eivätkä muut saa siinä istua. Näillä tavoilla osoitamme kunnioitusta.

Keittiössä tottuu savuun

Neljännessä savimajassa on kodin keittiö. Lattia on sementtiä, mutta monessa muussa alueen kotitaloudessa on yhä maalattia. Uunia ja klapipinoa on vaikea erottaa, sillä kirkkaaseen valoon tottuneita silmiä kiusaa pimeys ja pistävä savu.

Afrikassa siihen on totuttu, Irene naurahtaa.

Pihapiirissä on omat siilomaiset varastot, jotka näyttävät suurilta säilytyskoreilta. Perheen pienin ja ketterin kiipeää hakemaan ruokatarvikkeita nostamalla varaston katon sivuun. Varastot seisovat korkeilla puujaloilla ja niiden alle on laitettu kiviä, jotta termiitit eivät pääse tuhoamaan satoa.

Ruoka valmistetaan yleensä kahdesti päivässä ja pitkälti oman pellon antimista; kassavasta, hirssistä, banaaneista, pavuista ja herneistä. Tarpeellisen lisän ravintoon tuo pihalla kuivuva hopeakala.

 

Kuuntele myös radiojuttu: Millainen on afrikkalainen perhe?