World Visionin työntekijä Rashida Fikira on raivannut tiensä haastavista olosuhteista ammattiin, jossa hän pääsee hyödyntämään koulutustaan ja tukemaan lapsia ja perheitä Ugandan pakolaisalueella.
Rashida Fikira, 26, työskentelee vastaavana ohjaajana lapsiystävällisessä tilassa Pohjois-Ugandan pakolaisalueella Adjumanissa. Ohjaajia on yhteensä 10, lapset on jaettu eri ikäryhmiin. Kävijöitä riittää, sillä pelkästään 3–6-vuotiaita on reilut 600.
– Alueella on paljon haasteita, sillä perheet ovat köyhiä. Tehtävämme on auttaa lapsia unohtamaan huolet. Täällä he saavat leikkiä ja oppia rauhassa, heitä kuunnellaan ja tuetaan. Jos huomaan, että lapsi on vetäytyväinen ja hiljainen, keskustelen hänen kanssaan ja usein myös vanhempien kanssa, Fikira kertoo.
Pakkoavioliitto peruuntui
Haasteista huolimatta hän näkee työssään paljon hyvää. Lapset uskaltavat puhua aiempaa rohkeammin esimerkiksi pakkoavioliitoista.
– Luokseni tuli tyttö, joka kertoi vanhempien suunnittelevan hänen naittamista vanhemmalle miehelle. Otin yhteyttä tytön opettajaan, joka keskusteli vanhempien kanssa. Avioliitto saatiin peruttua, Fikira kertoo.
Lasten oikeuksien puolustaminen ja erityiseti tyttöjen tasa-arvo on Fikiralle sydämenasia.
– Teen kaikkeni, että tytöt voivat käydä koulua niin pitkään kuin haluavat.
”Hienointa on muutos lapsissa”
Fikiran oma lapsuus oli rankka. Hän menetti äitinsä vain kuusivuotiaana ja varttui isoveljen kanssa. Sitkeä tyttö menestyi hyvin koulussa, ja veli tuki sisartaan maksamalla tämän koulumaksut.
– Opiskelin varhaiskasvatuksen opettajan ammattia vastaavan tutkinnon. Nyt saan World Visionilta palkkaa, jonka lisäksi olen saanut järjestöltä koulutusta oman yrityksen perustamiseen.
Fikira sanoo olevansa unelmatyössään. Hän on aina viihtynyt lasten parissa.
– Hienointa on huomata muutos lapsissa. Kuinka he oppivat ratkaisemaan asioita keskustelemalla, eivätkä ole enää niin väkivaltaisia. Kuinka he alkavat luottaa ja alkavat puhua avoimemmin.
”Näemme kyyneleitä”
Betty Kita ohjaa mielenterveyttä tukevia vertaistukiryhmiä Adjumanin pakolaisalueella. Joka maanantai hän asettelee muovituolit puun alle ja vastaanottaa ensimmäisen 30 osallistujan ryhmän.
Tukiryhmiin osallistuu ugandalaisia sekä Etelä-Sudanista saapuneita pakolaisia. Osa kaipaa apua oman tilanteen käsittelyyn, toisia huolestuttaa lapsen tai nuoren jaksaminen vaikeissa olosuhteissa.
Myös Betty Kita on kotoisin Etelä-Sudanista, joten kokemukset ovat tuttuja.
– Pakenin Ugandaan vuonna 2016. Äiti ja sisarukset pääsivät tänne asti, mutta isäni kuoli pakomatkalla.
Moni pakolainen puhuu tukiryhmässä ensimäistä kertaa vaikeista aiheista kuten pakomatkan vaaratilanteista tai kuolemasta.
– Se on rankkaa ja silloin näemme kyyneleitä, Kita kertoo.
Ryhmän jäsenet osallistuvat ensin viisiosaiseen koulutukseen, jossa käydään läpi stressinhallintaa ja keinoja käsitellä ahdistusta ja masennusta. Vasta koulutuksen jälkeen ryhmä aloittaa viikottaiset tapaamiset.
”Minun täytyy auttaa”
Kita ohjaa vertaistukiryhmiä jo neljättä vuotta. World Visionin järjestämä ohjaajakoulutus oli mahdollisuus tehdä jotain pakolaisalueen ihmisten hyväksi.
– He ovat minun ihmisiäni ja ajattelen, että minun täytyy jotenkin auttaa. Olemme kaikki kaukana kotoa ja on niin paljon huolia.
Ryhmän ohjaaja saa työstään korvauksen, ja Kita on voinut sen avulla tukea äitiään ja sisarusten koulunkäyntiä. Omasta perheestä hän ei haaveile.
– Minulla on jo yksi tutkinto sosiaalityöstä, mutta opiskelen viikonloppuisin lisää. Tämä työ tulee ensin.
Tiesitkö?
World Visionin työntekijöistä 99 prosenttia tekee töitä omassa kotimaassaan.
Yli 80 prosenttia heistä asuu apua saavien perheiden kanssa samoissa kylä- ja kaupunkiyhteisöissä.
Työntekijät tuntevat seudun ja sen asukkaat. Sen ansiosta avustustyössä keskitytään oikeisiin asioihin.
Sijoita sinäkin tyttöjen tulevaisuuteen ja lahjoita Mimmirahastoon.
