Sodankäynti on jossain määrin vuosien saatossa muuttunut, mutta ainakaan toistaiseksi sodille ei ole näkyvissä loppua. Tutkijat Leena Vastapuu ja Kirsi Peltonen vastaavat siihen, miksi ihminen valitsee sotimisen ja miten sodat vaikuttavat niiden keskellä eläviin ihmisiin.

Sotien sävyttämän historiansa aikana ihminen on usein pysähtynyt miettimään, miksi sotia ylipäänsä on. Sitä pohtivat muun muassa fyysikko Albert Einstein ja lääkäri Sigmund Freud 1930-luvulla käymässään kuuluisassa kirjeenvaihdossa.

– He tulivat johtopäätökseen, että sota johtuu siitä, että ihmisluonnossa on väkivaltaista taipumusta, jonkinlaista kaitsematonta anarkiaa. Keino sen hillitsemiseen olisi koko maailman kattava sääntelyjärjestelmä eli YK:n tyyppinen ratkaisu, mutta tietenkin nykyistä paljon pidemmälle vietynä, Leena Vastapuu sanoo.

Vastapuu työskentelee sotatieteiden apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa ja erikoistutkijana Turun yliopistossa. Häntä on koko uransa ajan kiinnostanut kysymys siitä, miksi maailmassa on sotia.

Tasa-arvo ylläpitää rauhaa

Freudin ja Einsteinin näkemystä Vastapuu pitää kuitenkin turhan pessimistisenä ja ihmisen pahuutta korostavana, sillä hänen mukaansa kyse on ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteista ja arvovalinnoista. Rajattujen resurssien maailmassa sota on yksi mahdollisuus päästä resursseista osalliseksi.

– Sellaisissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä, jotka mahdollistavat ihmisten suhteellisen tasa-arvoisen elämisen, sotaa ei haluta käydä, koska kaikilla asiat ovat suhteellisen hyvin. Nykyinen kapitalistinen ja neoliberalistinen järjestelmä kannustaa meitä kilpailuun instituutioina, valtioina, järjestöinä ja myös yksilöinä, mikä tuo ihmisluonnon synkkyyttä ja anarkistista puolta esille.

Samasta syystä Vastapuu ei usko, että sodille on näkyvissä loppua.

– Haluaisin niin kovasti sanoa, että sodat loppuvat kyllä, mutta se ei ole mahdollista tässä yhteiskuntajärjestelmässä ja arvomaailmassa, johon lapsiamme kasvatamme.

Vastapuun mukaan se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän kannattaisi silti pyrkiä kuvittelemaan myös toisenlaisia todellisuuksia, sillä se on ainoa keino, jolla muutosta voidaan saada aikaan.

Taustalla aina jokin motivaatio

Vastapuun mukaan sotiminen on aina äärimmäinen vaihtoehto. Tutkimusten mukaan ihminen on koulutettava sotilaaksi, mikä tarkoittaa, että hänen siviili-identiteettinsä on ikään kuin rikottava ja muokattava uudelleen. Sama pätee niin valtiollisiin joukkoihin kuin erilaisiin kapinallisryhmittymiin, vaikka niiden käyttämät keinot eroavatkin toisistaan.

– Hyvin harva ihminen pystyy edes ajattelemaan toisen ihmisen tappamisen mahdollisuutta ilman, että tappamisen legitimointiin käytetään isoja resursseja.

Joskus sotimisen taustalla voi olla kyse puolustusreaktiosta ja siitä, että esimerkiksi oman tai läheisten hengen suojelemiseksi ei nähdä muuta vaihtoehtoa tai jokin vääryys halutaan kostaa.

– Olen esimerkiksi haastatellut yli kahtasataa entistä lapsisotilasta, enkä ole tavannut vielä yhtäkään, joka olisi sanonut, että hän halusi sotia sotimisen takia. Aina siellä taustalla on jokin muu motivaatio. Kun on hätä, ihmiset tarttuvat epätoivoisiin keinoihin.

Ei kauheasti uutta

Vaikka etenkin 1990-luvulta lähtien on puhuttu niin kutsutuista uusista sodista, Vastapuun mukaan sodat ovat monilta osin säilyneet ennallaan.

– Tutkimuksessa on jo ihan vakuuttavasti näytetty, että ei nykyisissä sodissa ole mitään kauhean uutta, keinot vain ovat muuttuneet. Esimerkiksi nykyään paljon puhuttua hybridivaikuttamista on tehty kautta aikojen mutta erilaisin keinoin.

Naisten ja lasten näkökulma puuttuu

Nykysodissa siviiliuhrien määrä on kuitenkin kasvanut ja avustusjärjestöihin ja humanitaarista työtä tekeviin toimijoihin kohdistuneet hyökkäykset ovat lisääntyneet.

Siitä, kuinka esimerkiksi naisten ja lasten kohtelu sodissa on vuosisatojen varrella muuttunut, on Vastapuun mukaan mahdotonta sanoa mitään varmaa. Sotahistoria on tyypillisesti kirjoitettu yhtäältä miehisestä ja toisaalta valtiollisesta näkökulmasta, jossa naisten ja lasten kokemuksia ei ole dokumentoitu.

– Varoisin kuitenkin uhriretoriikkaa, jossa sanotaan, että naiset ja lapset kärsivät eniten, koska silloin tulemme vahvistaneeksi mielikuvaa, jossa he ovat yksinomaan uhreja, ja viemme heidän omaa toimijuuttaan pois, Vastapuu sanoo.

Lapsen koko kehitys voi vaarantua

Lapsiin ja nuoriin sodan keskellä eläminen vaikuttaa silti merkittävästi, sillä lapsuus ja nuoruus ovat normaalioloissakin herkkiä kehitysvaiheita. Sotaolosuhteet tekevät kasvuympäristöstä vaarallisen ja vievät lapselta voimavaroja, joiden kuuluisi suuntautua uuden oppimiseen ja normaaliin kehitykseen. Pahimmillaan lapsen koko kehitys saattaa vaarantua ja hänen ennestään oppimansa taidot voivat taantua. Tällä voi olla vaikutuksia pitkälle aikuisuuteen.

– Esimerkiksi ensimmäisen elinvuotensa aikana lapsi oppii kiintymään läheisiin ihmisiin. Jos silloin vanhempi on sodan vuoksi hyvin peloissaan eikä aina niin saatavilla lapselle, se häiritsee kiintymyssuhteen muodostumista. Myöhemmin lapsen elämässä sota voi puolestaan vaikuttaa vaikkapa koulunkäyntiin liittyviin asioihin eli oppimiseen ja keskittymiseen. Toisaalta samaan hengenvetoon pitää todeta, että lapset ovat hyvin resilienttejä. Heillä on uskomaton kyky selviytyä, Turun yliopiston psykologian alan apulaisprofessori Kirsi Peltonen sanoo.

Sodasta toipumiseen vaikuttaa ennen kaikkea se, kuinka hyvin sodan kokenut ihminen onnistuu rakentamaan turvallisuuden tunnetta, joka on sodan aikana vaurioitunut

– Turvan tunteen kehittymisen myötä syntyy uutta kapasiteettia oppia ja kehittyä. Uhan tunteen poistumiseen vaikuttaa toki se, että sota päättyy, mutta tärkeää on myös se, että uhan tunne poistuu mielestä. Nämä kaksi asiaa eivät aina kulje rinta rinnan. Onneksi nykyään on hyviä hoitokeinoja niille, joille muodostuu pitkäaikaisempaa kärsimystä tai mielenterveyden häiriöitä. Sota jättää jälkensä ja voi mennä pitkäkin aika ennen kuin normaali kasvu ja kehitys palautuvat.

Kuule lisää työstämme ja tuloksistamme – tilaa uutiskirjeemme!