Mielipide on julkaistu Turun Sanomissa 30.5.2026
Työskentelin Liberiassa ja Sierra Leonessa vuosina 2014–2016, jolloin näissä Länsi-Afrikan maissa koettiin historian pahin ebolaepidemia. Lähes 30 000 ihmistä sai tartunnan ja yli 11 000 menehtyi. Uhrien joukossa oli esimerkiksi samassa järjestössä työskennellyt kollegani Martha ja hänen pieni vauvansa.
Nyt maailman terveysjärjestö WHO on julistanut Kongon demokraattisen tasavallan ebolaepidemian kansainväliseksi terveysuhaksi ja kehottanut sen naapurimaita toimiin ebolan torjumiseksi. Kuten aikaisemmin, tauti on puhjennut syrjäisillä alueilla, missä infrastruktuuri on heikko ja pitkittynyt konflikti on nakertanut yhteiskunnan ja terveydenhuollon kantokykyä.
Tilannetta pahentavat kansainvälisen avun leikkaukset, erityisesti Yhdysvaltojen kehitys- ja humanitaarisen rahoituksen supistukset. Tuki on kohdistunut vahvasti terveyssektoriin, joten alueen maiden, kuten Etelä-Sudanin, Ugandan ja Burundin, kyky vastata epidemioihin on entistä heikompi.
Kansainvälisen yhteisön tuki on kuitenkin välttämätöntä, jotta paikallisesta epidemiasta ei kehity laajempaa kriisiä. Pelkkä terveydenhuollon vahvistaminen ei riitä. Yhtä ratkaisevaa on luottamus, tieto ja ihmisten käyttäytymisen muutos, sillä ebolaan liittyy paljon vääriä uskomuksia ja stigmaa.
Aiemmat epidemiat osoittavat, että paikalliset järjestöt ja uskonnolliset johtajat tavoittavat ihmiset usein paremmin kuin viranomaiset, joihin ei luoteta tai suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Ääritapauksissa terveydenhuoltohenkilökuntaa vastaan on hyökätty ja terveysasemia tuhottu.
Ebola ei myöskään kohtele kaikkia samalla tavalla. Naiset ovat usein suuremmassa vaarassa sairastua. Heitä on paljon terveydenhuollon henkilöstössä, he hoitavat sairaita kotona ja vastaavat vainajien pesusta sekä valmistelusta hautajaisiin.
Nämä kaikki ovat tehtäviä, joissa tartuntariski on korkea. Samalla juuri naiset menettävät toimeentulonsa, jos epidemia sulkee esimerkiksi torit.
Pahimmillaan epidemiat johtavat koulujen sulkemiseen, josta puolestaan kärsivät lapset. Muistan päivän Liberiassa, jolloin koulut avautuivat yli puolen vuoden tauon jälkeen. Elämä jatkui.
Tämäkin epidemia saadaan taltutettua, mutta siihen tarvitaan nopeasti rahoitusta sekä pitkäjänteistä työtä, joka vahvistaa yhteisöjen kykyä suojautua ja toipua.
Jussi Laurikainen
Ohjelma-asiantuntija (Kenia, Kambodža ja Myanmar | innovaatio- ja yritysyhteistyö)
jussi.laurikainen@worldvisionnordic.org
